Holiway

Opas- ja ohjelmapalvelut

Etusivu > Jerusalem on ikuisesti meidän - Israel 1967

Jerusalem on ikuisesti meidän - Israel 1967

6.5.2017

Kylässä kuin kotona

Karmelin vapaaehtoisryhmämme saapui kibbutsi Hanitaan, Libanonin rajaseudun rannikkomaisemiin tammikuun puolivälissä 1967. Noin kahdenkymmenen vuodeksi palvelukseen sitoutuneen suomalaisnuoren kotiutuminen sujui hyvin. Oli hienoa tulla Pohjolan talvesta vihreän luonnon ja mantelipuiden kukinnan keskelle. Yhtäältä kaikki oli täysin erilaista kuin koti-Suomessa, mutta toisaalta tuntui kuin olisi saapunut kotiin. Useimpien ensimmäinen työpaikka, appelsiinien keruu, tuntui miltei sadulta.

Vapaaehtoisten yhdysmies Abraham perehdytti meidät kibbutsilaisen oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Meille jaettiin nimikoidut työvaatteet, kibbutsimonot sekä kupongit asutuksen kauppaa varten. Työjärjestelijän listoilta tavasimme iltaisin, millaisiin tehtäviin kukin oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Jokaiselle löytyi tekemistä. Useimmat keräsivät sitrushedelmiä, kovakuntoisimmat ohjattiin banaanitarhoihin, joku pääsi jopa metallitehtaan konttoriin. Karmelin edellisen ryhmän ansiosta meitä pidettiin tunnollisina ja armottoman kovina työntekijöinä. Suomalaisten työtahdin ansiosta esimerkiksi appelsiinien poimimisen päivätavoitteet olivat menneet uusiksi. Itse olin enimmäkseen kanalassa. Sen verran olin ollut moottorisahankin kanssa tekemisissä, että välillä sain hoidella kibbutsin puistoja ja pieniä metsäalueita.

Aluksi teimme kuusituntista työpäivää ja sen päälle opiskelimme kaksi tuntia hepreaa. Jälkeenpäin läksyvihkoja selaillessani olen ihastellut opetuksen etenemistä. Tunteihin oli sijoitettu sopivasti sanoja, sanajuuria ja kielioppia. Opettajamme Jona perehdytti meitä myös juutalaisiin juhliin, Israelin maantietoon ja juutalaiseen elämänviisauteen sekä päivän tapahtumiin. Mea Shearimin koulut käyneellä, sionismin avartamalla, Palmahin riveissä taistelleella ja kaikki sodat käyneellä opettajallamme oli meille valtavasti annettavaa. Jonan isänmaanrakkauteen ei kuulunut minkäänlaista uhoa tai vihollisen halveksuntaa. Päinvastoin, hänen itsekritiikkinsä tuntui ulkopuolisesta joskus jopa masokismilta. Hänen isänmaanrakkautensa oli syvällistä. Lauluvalinnoista ja kaihoisasta laulamistavasta voi jotenkin päätellä, kuinka mies oli kiintynyt sydänjuuriansa myöten synnyinmaahansa.

Huolten pilviä pikku Israelin taivaalla

Iloista ja onnellista elämänmenoa varjostivat uutiset lisääntyneistä tihutöistä. Ajoreiteille oli aseteltu yön tunteina miinoja ja räjähteitä, jotka katkaisivat matkanteon milloin missäkin päin Israelia. Jopa kibbutsin tiluksille johtavia teitä oli pakko miinoituksen pelosta asfaltoida, jos ei koko leveydeltä niin autojen ja traktorien rengasurien kohdalta. Kibbutsimme Hanitan ympärille rakennettiin vaikeasti ylitettävä piikkilanka-aita sekä patrollitie partiojeeppejä varten. Strategisiin paikkoihin asennettiin lisäksi valonheittimiä, joiden avulla voitiin tarkastella maastoa myös öiseen aikaan.

Kasvavan turvallisuusuhan tiedettiin johtuneen uudesta Israelin tuhoamiseen tähtäävästä ja terrorismiin keskittyneestä ääriliikkeestä PLO:sta eli Palestiinan vapautusjärjestöstä. Ensimmäisenä toimintavuotenaan 1965 tämä Kairon ja Damaskoksen tukema järjestö teki 35 iskua, seuraavana vuonna veritekojen määrä oli noussut 41:een. Vuonna 1967, sotaa edeltävien viiden kuukauden aikana PLO oli ehtinyt organisoida 37 kahakkaa. Järjestön perustajana pidettiin libanonilaistaustaista Ahmad Shukeiria, mutta pian liikkeen nokkamieheksi nousi Kairossa syntynyt insinööri, reservin vänrikki Yasser Arafat. Aluksi koko järjestö tuntui vitsiltä. - Leikittelimme ajatuksella perustaa KLO (Karjalan Vapauttamisjärjestö). Pian kuitenkin huomattiin, että PLO oli kasvamassa vaaralliseksi verilöylyjen tekijäksi. Kohteiksi sille kelpasivat retkeilevät koululapset, invalidit, olympiaurheilijat, bussit, lentokoneet ja laivat. PLO kävi kesytöntä Israel-vastaista taisteluaan terrorismin ohella myös propagandan ja politiikan asein.

Gazan retkellämme kesällä 1967 saimme tutustua PLO:n vaikuttamiskeinoihin koulukasvatuksen alalla. Esimerkiksi matematiikan oppikirjoissa vähennyslaskua opeteltiin harjoitustehtävien avulla: "Jos on 10 israelilaista, joista ammutaan 9, montako jää?" Gazan kaupungin keskustassa ihmettelimme patsasta, jonka jalustassa oli Lähi-idän kartta. Israelin nimeä ei siinä mainittu lainkaan, juutalaisvaltion kohdalla oli vain musta läntti. Täyteen ahdetussa moskeijassa joku paikallinen kiinnitti huomionsa meihin "joukkoon kuulumattomiin" suomalaisiin. Epäilivät meitä kai juutalaisiksi. Onneksi marokkolaissyntyinen kuljettajamme selvitti sujuvalla arabian kielellä, etteivät nämä ole juutalaisia nähneetkään, jotain turistitomppeleita nämä ovat.

Kibbutsielämä oli kaiken kaikkiaan varsin huoletonta, vaikka luimme lehdistä rajakahakoista ja meille kerrottiin tihutöistä. Oli selvää, että olimme vihamielisten ja Israelin tuhoon tähtäävien kansojen piirittämiä. Se ei meitä pahemmin häirinnyt, luotimme israelilaisiin isäntiimme, he olisivat meidänkin turvanamme. Huhtikuun alussa luottamusta vahvisti voittoisa ilmataistelu Golanin yllä, jossa Israelin koneet tipauttivat hetkessä kuusi syyrialaista Mig-hävittäjää. Teimme töitä arkena, lepäsimme sapattina, vierailimme kibbutsilaisten kodeissa, retkeilimme ja vietimme aikaa myös keskenämme jutellen ja laulellen. Saimme osallistua häihin ja hautajaisiin. Juhlimme tu bishvatia ja purimia. Pääsiäisenä ihastelimme kuinka kibbutsin puuseppä Ihijel johti Egyptistä lähdön seder-ateriaa kuin paraskin kanttori.

Ensi visiitti jaettuun Jerusalemiin

Purim osui vuonna 1967 kristittyjen pääsiäisen kanssa samoille päiville. Noiden vapaiden päivien aikana teimme pienellä porukalla ensimmäisen Jerusalemin-matkan junakyydillä. Varsinkin rautatien mutkitteleva loppunousu vuorien ja laaksojen lomassa, välillä Jordanian rajaa hipoen, oli huikea kokemus. Jerusalemin hyytävän kylmä sää yllätti, muttei häirinnyt juhlariemua. Aaron Ben Suomen opastuksella etsimme jaetun Jerusalemin läntiseltä puolelta korkeahkon Italialaisen sairaalan kattotasanteen tähystyspaikaksi. Sieltä saatoimme katsella Mandelbaumin portin kautta tapahtuvaa Länsi- ja Itä-Jerusalemin rajan ylittävää pääsiäisliikennettä. Jordanian puolella oli kaduilla autoja, jalkamiehiä ja muuta liikennettä ruuhkaksi asti. Siinä unelmoimme tilanteesta, jolloin pakanoiden ajat tulevat täyttymään ja Jerusalem palaa Israelin hallintaan kokonaisuudessaan. Silloin ei enää Öljyvuorelle, Golgatalle tai Jeesuksen haudalle meno vaatisi viisumimuodollisuuksia. Mietimme, milloin tuo profeettojenkin lupaama tilanne toteutuisi? Jos ei meidän päivinämme, niin joskus kuitenkin. – Emme aavistaneet, että kaikki tämä olisi täyttä totta kahden ja puolen kuukauden kuluttua.

Natsivainojen muistopäivänä vierailimme Lohamei HaGetaot -kibbutsin holokausti- museossa. Käynti taisi olla meille useimmille ensimmäinen kosketus vain reilun kahden vuosikymmenen takaisiin juutalaisvainoihin kristityssä Euroopassa. Muistan, kuinka apein mielin ja hiljaisina palasimme retkeltä kibbutsiimme. Oikeastaan tuosta päivästä lähtien alkoi elämänmenoon tulla uusia vakavampia vivahteita. Kuinka ihmeessä näitä kivoja ihmisiä on voitu tuolla tavalla vainota? Miksi nämä elossa selvinneet kansan rippeet eivät saa vieläkään olla rauhassa tällä pienellä maapalstallaan? Joku kertoi nähneensä ahdistavia unia. Museon kuvat säilyivät pitkään silmissä. Mieleen tuli aavistus, että vapaaehtoisvuotemme ilmapiiri oli muuttumassa.

Päämäärä oli kirkas – pyyhkäistä Israel maailmankartalta

Viikkoa myöhemmin, 15. päivänä toukokuuta juhlittiin 19-vuotiaan Israelin itsenäisyyspäivää. Iltapäivällä ilonpidon keskelle kantautui huolestuttavia uutisia etelästä. Egyptin armeijan joukot olivat ylittäneet Suezin kanavan ja vyöryivät kohti Israelin rajaa. Huoli tulevista päivistä alkoi varjostaa juhlariemua.

Egyptin presidentti, koko arabimaailman "messiaaninen" johtaja Gamal Abdul Nasser, oli rakentanut pikku hiljaa maahansa vahvan, iskukykyisen armeijan. Hän oli onnistunut yhdistämään myös eripuraiset arabivaltiot Israel-vastaiseksi rintamaksi. Monesta suusta todettiin, että hyökkääjien tavoitteena oli Israelin täydellinen tuhoaminen. Nasser ajoi saman tien YK:n rauhanturvajoukot pois Siinailta ja Gazasta. Lehtikuvat YK:n lipun laskemisesta osoittivat, että pääsihteeri U Thant totteli kiltisti Nasserin käskyä ilman asiallisia neuvotteluja ja YK:n päämajan päätöksiä. Monien israelilaisten mielestä YK:n englanninkielinen lyhenne UN tarkoitti pikemminkin United Nothing (Yhdistyneet ei mitään) kuin United Nations (Yhdistyneet kansakunnat).

Kibbutsilaiset kuuntelivat tarkkaavaisesti Kairon radion hepreankielisiä lähetyksiä. Naapurien puheet kävivät entistä hurjemmiksi ja itsevarmemmiksi. Nasser julisti, että arabit ovat kokeneet voimallisen ylösnousemuksen alennustilan jälkeen. Hän sanoi luottavansa siihen, että nyt arabit voittavat. Hän oli varma oman armeijansa ylivoimaisesta iskukyvystä, hän oli selvillä kuinka vahvoilla myös liittolaismaa Syyria oli. Apua saatiin monelta suunnalta, läheltä ja kaukaa. Irakin joukkoja oli jo Syyriassa. Algeriasta ja Kuwaitista oli tulossa panssarivaunuja ja jalkaväkeä. Tukea tarjosivat myös useat "vapauden ja rauhan puolesta taistelevat valtiot" kuten Intia, Pakistan, Afganistan, Jugoslavia, Malesia ja Kiinan tasavalta. Lisäksi monien muiden Aasian ja Afrikan maiden tiedettiin olevan arabien rinnalla Israelia vastaan.

Ylitsevuotavan kiitoksen Nasser kohdisti Neuvostoliitolle, jonka kanssa suurenmoinen yhteistyö oli jatkunut jo yli kymmenen vuoden ajan. "Neuvostoliitto ei ole esittänyt meille ainuttakaan vaatimusta. Se ei ole koskaan puuttunut politiikkaamme tai sisäisiin asioihimme. Me kylläkin olemme esittäneet sille kiireellisiä vaatimuksia. Viime vuonna pyysimme heiltä vehnää, ja saimme sitä. Kun olemme pyytäneet heiltä aseita itsellemme, olemme saaneet. Pääministeri Kosygin on luvannut meille täyden tuen. ..Veljet, meidän tulee tehdä ero ystävien ja vihollisten välillä sekä ystävien ja teeskentelijöiden välillä... Yhdistyneen Arabitasavallan nimessä kiitän Neuvostoliiton kansaa suurenmoisesta, todellisen ystävän asenteesta meitä kohtaan."

Syyrian puolustusministeri Hafez Assadin innostunut puheenvuoro seurasi kaikuna perässä: "Armeijamme on täysin valmis, ei vain karkottamaan hyökkääjät, vaan alkamaan vapautustoimet ja räjäyttämään sionistien läsnäolon arabien kotimaasta. Yhdistynyt Syyrian armeija on jo sormi liipaisimella. Sotilaana uskon, että on tullut aika ryhtyä Israelin hävittämistaisteluun."

Irakin presidentti Abdur Rahman Aref liittyi voitonvarmojen sotureitten joukkoon: "Israelin olemassaolo on virhe, joka täytyy korjata. Nyt on tullut tilaisuus pyyhkäistä pois tämä häpeä, jonka kanssa olemme eläneet vuodesta 1948 lähtien. Päämäärämme on kirkas – pyyhkäistä Israel pois kartalta."

Puheista tekoihin

Nasserin päätös Tiraninsalmen sulkemisesta ja Eilatin liikenteen katkaisusta toukokuun 22. päivänä lopetti Israelin ja Aasian välisen liikenteen täysin ja häiritsi pahoin Israelin öljytoimituksia. Ennen muuta toimenpide merkitsi Egyptin sodanjulistusta Israelille. Se oli kansainvälisten lakien perusteella "causus belli", peruste ja oikeutus sotatoimille. Nasser tiesi hyvin Sharem El Sheikhin haltuunoton ja Tiraninsalmen sulkemisen merkitsevän käytännössä sotaa Israelin kanssa.

Nasser ymmärsi, ettei Israel voi pysyä hiljaa loputtomiin. Hän ärsytteli Israelia ja haastoi sen taisteluun kerta kerran jälkeen. Tiraninsalmen sulkemista seuraavana päivänä hän sanoi uhmakkaasti: "Juutalaiset uhkaavat meitä sodalla. Minä vastaan: 'Tervetuloa!' Olemme valmiit sotaan. Meidän päämäärämme on Israelin tuhoaminen. Arabikansat haluavat taistella... Emme hyväksy mitään yhteiseloa. Kysymys ei ole rauhan rakentamisesta arabivaltioiden ja Israelin välillä. Päätavoitteemme on tuhota Israel."

Kibbutsilaiset eivät ohittaneet naapureiden propagandapuheita ylimielisesti. Vihollisella ei ollut puutetta miehistä. Heidän armeijoihinsa tiedettiin kuuluvan noin 465 000 sotilasta, 2800 tankkia, 800 lentokonetta jne. Neuvostoliiton tiedettiin varustavan Israelin vihollisia parhaalla sotakalustollaan.

Pahimpaan oli varauduttava

Olimme täysillä mukana, kun etäällä muista sijaitsevan rajakibbutsimme väki teki valmisteluja pahimman varalle. Riisisäkkejä varastoitiin suuret määrät, oliiviöljystä ei olisi myöskään puutetta pitemmänkään piirityksen aikana. Juomavettä varastoitiin suunnattomat määrät, jopa uima-altaasta tehtiin makean veden säiliö.

Sotaa edeltävä jännittynyt odotus kesti kolmisen viikkoa. Reservejä oli kutsuttu rintamalle suuret joukot. Meidän osuutemme oli touhuta kuormaston tuntumissa. Harva se yö oli herättävä kanalaan. Sieltä lähti yö yön jälkeen kuorma-autolasti tipuja sotapoikien herkkupöytiin. Unenpöpperöisiä kanoja oli helppo kerätä häkeistään ja sujauttaa muovikoreihin rintamalle vietäväksi. Yövuoroa juhlisti kovaäänisten kautta soitettu taustamusiikki niin, että kanalan käytävät kaikuivat. Soittolistoilla oli kauniita kansanlauluja, rakkauslauluja ja Palmahin marsseja. Kaikkein useimmin soitettiin uutta ”hittiä” Kultainen Jerusalem.

Pommisuojia kibbutsissa ei ollut. Lastentarhan lapsille kaivettiin juoksuhauta tarhan sisäänkäynnin vierestä perunakellariin. Myös Suomi-kylään kaivettiin juoksuhautoja ja sirpalesuojia meitä varten.

Hiljattain armeijan käyneenä tykistön vänrikkinä seurasin kevyiden heitinasemien raivaamista ja sijoitteluja. Katselin hiukan syrjäsilmällä myös rynnäkkökivääreitä siltä varalta, että tilanne menisi kovin pahaksi. Yön pimeydessä Hanitan mäellä tapahtui äänistä päätellen monenmoista. Joukkoja siirreltiin, autoja tuli ja meni.

Koetimme seurata myös suomalaista mediaa, esimerkiksi viiveellä meille saapunutta Helsingin Sanomia. Suomalaisten sotilaspoliittisten asiantuntijoiden, kuten kenraali Järventauksen, mielestä Israelin selviytymismahdollisuudet olivat huonot. Arabiylivoimaa pidettiin liian suurena.

Israelin puolustuskyky oli arvoitus myös israelilaisille itselleen. Radio välitti reserveille kutsuja rintamalle erityisillä tunnussanoilla. Aina tietyn kutsusarjan jälkeen miehiä lähti kiireenvilkkaan sovittuja kokoontumispaikkoja kohti. Arvailtiin, miten tässä lopulta käy. Vaikka kibbutsimme ei ollut uskonnollinen, olen varma, että noihin aikoihin siellä rukoiltiin paljon. Aamuisin näki äitien itkettyneitä kasvoja. Useilla kibbutsnikeilla oli keskitysleirien numerot käsivarressa. He olivat menettäneet kertaalleen rakkaitansa, nyt oli lähetettävä lapsensa vaaraan.

Suomen suurlähetystöstä otettiin meihin yhteyttä ja kaikille tarjottiin paluulentoa koti- Suomeen. Rahan puute ei olisi este lentolipun saamiselle. Halukkaat saivat lähteä ja alaikäisten oli pakko lähteä. Vaikka tiesin joidenkin Suomessa vähän hätäilleen puolestamme, kotiinpaluu kesken sopimusvuoden ei tuntunut vaihtoehdolta, siitä huolimatta, että odotimme esikoispoikaamme Mattia. Israeliin tulo tuntui johdatukselta, ei ennenaikainen paluu.

Rauhaa rauhattomuuden keskellä

Tiesimme, että puolestamme rukoiltiin. Meillä kaikilla oli Karmelin järjestämät nimikkoesirukoilijat. Kotiväkeä ja ystäviä tuskin tarvitsi hoputtaa muistamaan meitä ja Israelia. Pahimpana sotaa edeltävänä paineiden ja ahdistavan odotuksen aikana sain kokea minulle poikkeuksellisen siunauksen ja ilon hetken kävellessäni ilta-aterialta asunnollemme. Luulisin pystyväni tänäkin päivänä näyttämään miltei metrilleen paikan, jossa minulta otettiin huoli ja paineet pois harteilta hetkessä. Selittämätön ilo ja turvallisuus täyttivät sisimmän ja koko olemuksen. Tuli selvääkin selvempi rauha, "sinun turvasi on ikiaikojen Jumala ja sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret."

Jälkeenpäin on kerrottu armeijan ylipäällikön Itzhak Rabinin hermojen kestokyvyn olleen noina päivinä tiukoilla. Israelin puolustusvoimat olivat olleet kolmisen viikkoa hälytystilassa. Rabin tiesi, että näin ei voitaisi jatkaa loputtomiin. Eilatin laivaväylä oli tukossa. Jopa Israelin olemassaolo oli uhattuna. ”Emme halua sotaa, mutta jatkuva odottelu ja toimettomuus tekevät Israelin aseman huonommaksi.” Venäjä aseisti arabimaita täydellä teholla, Israel ei saanut apua USA:sta ei Ranskasta eikä mistään muualtakaan. Ja lopulta päätettiin tehdä jotain.

Loputtomiin ei voi odottaa – ennakoiva yllätysisku

Kesäkuun 3. päivälle osuneen sapatin tienoilla Israel antoi naapureille vaikutelman, ettei se ainakaan lähiaikoina ole ryhtymässä sotatoimiin. Tel Avivin uimarannat olivat täynnä lomailevia sotilaita ja reservejä. Joukkoja ei tarvittu rintamalla. Siitä pääteltiin, että Israel karttoi, ellei peräti pelännyt yhteydenottoa naapuriarmeijoiden kanssa. Loma oli kuitenkin vain medialle tarkoitettu viikonloppuvapaa.

Sunnuntaina joukot palasivat rintamalle. Muistan elävästi, kun kibbutsimme nuorukainen Giora lähti reppuselässä viimeisen kerran läheistensä luota Hanitan mäeltä. Hänen sanottiin menehtyneen Jeninin luona pelastaessaan haavoittunutta kaveriaan ankaran tulitaistelun keskellä.

Maanantaiaamuna kesäkuun 5. päivänä menin taas seitsemäksi kanalaan töihin. Jatkuvasti auki olleesta radiosta tuli musiikkia välipuheineen. Muutamaa minuuttia ennen kahdeksaa katkesi Palmahin marssi Ha-amini yom yavo (Usko minua päivä on tuleva) jännään ulahdukseen, jonka jälkeen seurasi lyhyt ilmoitus siitä, että sotatoimet ovat alkaneet. Sen jälkeen musiikki taas jatkui. Välimereltä tulleet israelilaiset hävittäjät eivät kääntyneetkään tuona aamuna takaisin viime hetkellä kuten useana päivänä aikaisemmin, vaan nyt koneet jatkoivat suoraan aamuteetä hörppivien egyptiläisten tukikohtiin.

Päivän mittaan tuli jokunen hälytys Hanitassakin, jolloin meidän oli mentävä suojaan erään rinteeseen rakennetun talon alle. Kibbutsin yli lensi muutamaan otteeseen omia hävittäjiä, eikä muusta taistelutoiminnasta ollut tietoa. – Ainut kibbutsimme henkilö, joka sai tietoa tapahtumien kulusta jo samana päivänä, oli panssarivoimien johtoportaaseen kuuluneen Itamarin vaimo. Mies oli soittanut ja rauhoitellut kotiväkeä kertomalla, että sotahommat sujuvat kohtalaisen mukavasti.

Kansa sai tiedon edellisen päivän sodankulusta vasta seuraavan päivän aamuna. Kenraalimajuri Haim Herzog luki tilanneraportin Israelin radiossa aina aamuisin. Hänen tiedotteensa olivat luotettavia, ilman propagandistisia höysteitä. Hänestä tuli yksi Israelin rakastetuimmista hahmoista. Hän sai olla ilosanoman tuoja kansallensa. Myöhemmin hän siirtyi politikkaan ja tuli valituksi myös Israelin presidentiksi 1983-1993. Vuonna 1990 hän teki valtiovierailun Suomeen.

Ensimmäisessä tiedotteessa kerrottiin, että heti sodan alkajaisiksi 5.päivänä kesäkuuta Israel oli tuhonnut Egyptin ja Jordanian ilmavoimat lähes kokonaan. Myös Syyrian ilmavoimien kapasiteetti oli pudonnut puoleen. Arabimaat menettivät sodassa kaikkiaan 452 lentokonetta. Lentokenttiä pommitettiin käyttökelvottomiksi ja ajastetut räjähteet estivät kiitoratojen kunnostuksen. Tankkeja ammuttiin romuksi satamäärin. Tutka-asemia tehtiin toimintakyvyttömiksi. Ilmaherruus mahdollisti maajoukkojen nopean etenemisen. Siinain hietikoilta löytyi tien varteen potkittuja kenkiä, kun pakenevat sotilaat huomasivat kotimatkan sujuvan paljain jaloin paremmin kuin monot jalassa. Tiet olivat Israelille auki Kairoon, Damaskokseen ja Ammaniin. Vastustus oli nujerrettu, mutta naapureiden pääkaupunkeihin ei ollut aikomustakaan mennä.

Myös monenlaisia ihmejuttuja kiersi suusta suuhun. Kerrottiin, että jotkut egyptiläiset sotilaat olivat tyhjentäneet konepistooliensa lippaat oudosti ampumalla vastassa olleiden israelilaisjoukkojen yläpuolelle. Kun miehiltä kyseltiin heidän outoa tähtäyksensä suuntaa, heidän kerrotaan sanoneen, että he näkivät sotaväkeä siinä israelilaisten yläpuolella. Erään talon pannuhuoneeseen oli tullut osuma, joka sytytti öljytankin tuleen, mutta heti perään tuli toinen ammus, joka osui vesisäiliöön, ja se sammutti tulipalon.

Israelin tarkoitus oli jättää Jordania sodan ulkopuolelle. Pääministeri Levi Eshkol lähetti Jordanian kuningas Husseinille viestin; Israel ei hyökkää, ellei Jordania tekisi aloitetta. Kun jordanialainen tutka poimi Egyptistä Israelia kohti tulevan hävittäjälaivueen, egyptiläiset valehtelivat Husseinille, että nämä israelilaiset koneet olivat egyptiläisiä ja olivat iskemässä Israelin kimppuun. Hussein liittyi saman tien Israelin vastaiseen rintamaan katkerin seurauksin.

Jerusalemin vapautuksen riemujuhlat

Kesäkuun 7. päivänä klo 6.15 puolustusministeri Moshe Dayan antoi käskyn piirittää Jerusalemin Vanhakaupunki ja tunkeutua sinne sisälle. Laskuvarjojoukot valloittivat kaupungin rynnäköllä hämmästyttävän nopeasti. Klo 10.08 tuli sotajoukkojen esikuntaan ilmoitus, että Temppelivuori on israelilaisten käsissä ja puolustusvoimat ovat saapuneet Länsimuurille. Dayanin ja Rabinin nopea saapuminen Vanhaankaupunkiin merkitsi muodollista vahvistusta sille, että Israel oli palannut historialliseen pääkaupunkiinsa ja pyhimmille paikoillensa. Länsimuurilla armeijan päärabbi Shlomo Goren puhalsi juhlan kunniaksi shofariin. Saman päivän iltana Israelin radio (Kol Israel) välitti Muurilta riemullisia juhlatunnelmia kaikelle kansalle sekä päättäväisen viestin: "Jerusalem on ikuisesti meidän."

Olimme samaisena iltana Suomi-kylän kerhohuoneessa tietämättä, mitä päivän mittaan oli tapahtunut. Kokoustilamme ikkunat oli vahvistettu liimapapereilla ja peitetty huovilla. Lauloimme, juttelimme ja lueskelimme Raamattua, kun muutamat kibbutsilaiset tempaisivat yks kaks oven auki ja sanoivat, että nyt kaikki muodoniin eli kibbutsin kokoustiloihin juhlimaan. He kertoivat, että äsken tuli Länsimuurilta radiolähetys, jossa sanottiin, että "Jerusalem on ikuisesti meidän". Paikalla oli ollut sekä hallituksen että armeijan korkein johto.

Voi sitä riemua! Ihmiset lauloivat, juttelivat innoissaan ja spontaaneja iloisia huudahduksia kajautettiin tuon tuosta. Appelsiini- ja greippimehu virtasi ja keksit tekivät kauppansa.

Vuosisatojen, jopa vuosituhansien odotus oli täyttynyt. Kibbutsin filosofi ja kielimies Jakob Bornstein sanoi minulle, että jos odottamanne vauva on tyttö, sille pitää antaa nimi "Jerusalem". No ei tullut tyttöä, vaan syyskuussa syntyi poika, jolle oli jo kauan sitten varattu nimi Matti (Jumalan lahja). Tuntui suurelta etuoikeudelta olla Israelin kansan keskellä tuona riemun ja vapautuksen päivänä.

Jerusalem, Juudea ja Samaria Israelille vahingossa

Vaikka Jerusalemin valloituksen päivänä sota oli vasta puolessa välissä, oli tunne, että sota oli jo ratkennut. Sotatapahtumat tuntuivat yhdeltä Jumalan ihmetekojen sarjalta. Suurimpana, ylivertaisena lahjana Israelille ojennettiin tuona päivänä Jerusalem. Juutalaiset olivat rukoilleet vuosisadasta toiseen: ”Ensi vuonna Jerusalemissa”, ja kun rukouksiin vastattiin, oltiin ymmällä, tässäkö se nyt on? Israelilla ei vielä sodan alettuakaan ollut aikomusta koskea Jerusalemiin, Juudeaan tai Samariaan, mutta nyt se ojennettiin sille ilman omaa aikomusta. Israelin korkein johtokin oli ymmällä tapahtumien tähden. Jotkut ehdottivat vallattujen alueiden välitöntä luovuttamista naapureille takaisin, toiset taas olivat sitä mieltä, että neuvotellaan nyt edes vähän ennen kuin palataan sotaa edeltäviin asemiin, kun olivat itse sotaa niin kovasti halunneetkin.

Ilo valtasi minut

On suorastaan hämmästyttävää, kuinka Jerusalemiin matkaaminen ja sinne saapuminen synnyttävät vuosituhannesta toiseen samanlaisen, suuren ilon. Daavidin matkalaulun sanat ovat kuin tämän päivän pyhiinvaeltajan matkapäiväkirjasta repäistyjä: "Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen! Nyt seisomme porteillasi, Jerusalem." Tätä paremmin tuskin voisi kuvata pyhiinvaeltajan tunteita Pyhän kaupungin porteilla. Itse olen saanut nousta satoja kertoja Jerusalemiin, milloin minkinlaisissa mielialoissa, milloin iloisin, milloin pahoilla mielin, toisinaan olen saapunut sinne tyytyväisenä, joskus taas pettyneenä, mutta aina jotain muuttuu, kun näkyviin tulevat Jerusalemin vuoret ja laaksot, sen muurit ja rauniot.

Öljymäen näköalat avartavat myös mielen ja hengen maisemat. Niiden edessä ei voi olla tuntematta Jesajan kuvaamaa Pyhän hyväilevää läsnäoloa: "Niin kuin äiti lohduttaa lastansa, niin minä lohdutan teitä, ja Jerusalemissa te saatte lohdutuksen. Te näette sen, ja teidän sydämenne iloitsee, ja teidän luunne virkistyvät kuin vihanta ruoho." Liioittelulta ei tunnu myöskään korahilaisten yhteenveto matkakokemuksistaan: "Sillä yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla; mieluummin minä olen vartijana Jumalani huoneen kynnyksellä, kuin asun jumalattomien majoissa."

Pentti Holi

Teksti on muokattu Karmel-lehden Jerusalem-numerosta 5/2017

Sivun alkuun