Holiway

Opas- ja ohjelmapalvelut

Etusivu > Minun mielestäni

NATOssa vai toisten armoilla

13.5.2013

Matkatoimisto Teemataipaleen 1990-luvun alussa järjestämän matkanjohtajaristeilyn ohjelmaan sisältyi visiitti Tallinnan Olevisten kirkkoon. Porukan tunnetuimmat jäsenet olivat Johannes ja Kyllikki Virolainen. Johannes oli vetänyt niin maamiehen matkan Israeliin kuin bussi-laivamatkan Karjalaan, Solovetskiin, Stalinin kanavalle, Ääniselle, Laatokalle ja Pietariin. Eestiläisten isäntiemme joukossa oli uudelleen itsenäistyneen Viron nouseva vaikuttaja Mart Laar.

Veljeskansan vapautuminen Neuvostoliiton kahleista ja kommunismin kiemuroista oli yhteisen ilon ja innostuksen aihe. Maammelaulua laulettiin Suomenlahden molemmin puolin. Ihastelimme naapuriemme rohkeita otteita saavutetun itsenäisyyden eteen. Edellinen itsenäisyys oli kestänyt vain parikymmentä vuotta. Sama ei saanut toistua. ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm.” Isänmaan onnesta ja riemusta ei enää tultaisi luopumaan.

Pienen valtion tulevaisuuden ymmärrettiin olevan paljolti kiinni siitä, kenen kyytiin lähdetään. Maailman myrskyjen keskellä ei pärjättäisi yksin. Yhteiselo Neuvostoliiton kanssa oli nähty. Monen kohtaloksi oli tullut junamatka Siperiaan ilman paluuta. Kotiseudut oli jätettävä taakse iäksi. Venäjän pakkovallasta oli päästävä irti ja äkkiä. Lännestä uskottiin ja toivottiin parempaa, asiat tuntuivat olevan siellä toisin. Uusien yhteyksien rakentamisessa ei viivytelty hetkeäkään. Haluttiin liittyä EU:hun ja NATOoon pikavauhdilla.

Suomessa emmittiin tuohon aikaan liittyäkö EU:hun vai ei? Meillä oli petytty niin itään kuin länteen. Muistan, kuinka Johannes Virolainen otti kantaa asiaan Olevisten kirkossa: "Minulle tämä asia selvisi marraskuun 30. päivänä 1939, kun Stalin alkoi pommittaa Viipuria. Tajusin, että emme pärjää yksin suuren naapurin kanssa. Tarvitsemme apua. On rakennettava yhteyksiä, yksin ei saa jäädä".
Virolainen oli sitä mieltä, että Suomen oli liityttävä EU:n jäseneksi ja nopeasti. Hänen kantansa näytti perustuvan turvallisuuteen, ei talousnäkökohtiin, niin tärkeitä kuin ne olivatkin.

Johannes nyökytteli aikalailla ymmärtäväisesti veljeskansamme itsenäisyyshankkeille, ei vain EU hakemukselle, vaan myös sille toiselle, joka johti Viron NATO-jäsenyyteen vuonna 2004. Olihan hänellä aikalailla pätevyyttä näissä asioissa. Hänen oli pitänyt paeta kahteen kertaan Puna-armeijan alta, ja oli joutunut ikänsä kokemaan ikävää lapsuuden maisemiin.

Sama problematiikka on edelleen ajankohtainen. On vaikea päättää, kumpi olisi Suomelle parempi, NATO-jäsenyys vai ei. On päivän selvää, että koko liittoutumishomman takana on Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Ratkaisun tekoamme vaikeuttaa se, että historia osoittaa Venäjällä olevan kahdet kasvot. Siellä on ollut Suomen ystäviä, hienoja humanisteja, kulttuuripersoonia, suuria ruhtinaita, aleksantereita ja gorbatshoveja, mutta siellä on ollut myös pelottavia suuruudenhulluja nikolaita, molotoveja ja stalineja. Tämä toinen Venäjä on arvaamaton ja raaka heikompiaan kohtaan.

Hyvä esimerkki Venäjällä edelleen esiintyvästä ylimielisyydestä oli tuore sikäläinen historian tulkinta: Talvisota tarvittiin kuulemma siksi, jotta Stalin voi vetää Venäjälle mieluisemmat rajalinjat. Neuvostoliitto korjasi sodalla tuosta vaan vuonna 1917 tehdyt rajavirheet. Vanhemmilleni se merkitsi sitä, että kotitilasta lohkaistiin puolet Stalinin tarpeisiin. Metrin korkuisen piikkilangan takaa jouduttiin katselemaan menetettyä maata. Monet karjalaiset joutuivat kokemaan vielä paljon kovempia kohtaloita. Kaikki meni, ei edes puolta jäänyt.

Tällaisten pahojen uhkien varalle tarvitsemme NATOa. Emme pärjää yksin. En tarkoita sotimista, vaan tarvitsemme neuvottelupöytiin lisää puhtia ja painoarvoa. Siellä olisi hyvä olla liikkeellä isommalla porukalla, jotta tulisimme paremmin kuulluiksi. Jos naapurille juolahtaa jatkossakin mieleen ties minkälaisia "remontteja" päämme menoksi. Pieni ja yksinäinen on helppo saalis, sille voi tehdä mitä lystää.

Sivun alkuun