Holiway

Opas- ja ohjelmapalvelut

Etusivu > Artikkelit

Puhe Holokaustin muistotilaisuudessa Helsingin Vanhassa kirkossa, 28.1.2012

30.1.2012

Jad Vashemissa -Jerusalemin natsivainojen museossa - käynnin jälkeen on usein kummallinen turta olo. On tunne: - Tämä on liikaa. Kärsimysten määrä ja tapahtumien mielettömyys ylittävät kaikki rajat.

Ensiksi ihmetyttää: - Kuinka tällainen rikollinen toiminta, murhaaminen on voinut olla mahdollista?

Kuinka ihmisiä on määrätty tapettavaksi ilman rikosta, ilman oikeudenkäyntiä - vain syntyperän perusteella! Miten ihmeessä näin on voinut tapahtua? Tällainen vuosia jatkunut hävitys on ihmisen käsityskyvylle liian suuri katastrofi hahmotettavaksi. - Kärsimyksen määrä on mittaamaton. Tylyjen sotilaiden käsissä ja teollisen murhakoneiston hampaissa surmattiin lapsia, aikuisia ja kokonaisia perheitä. Tuhansia sukuja hävitettiin viimeiseen mieheen.

Juutalaisiin kohdistunut tuhoamisvimma oli totaalinen. Enää antisemitisti ei rajoittunut pilkkapuheisiin ja pahansuopaiseen propagandaan tai taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen sortoon. Natsit halusivat tehdä lopun kaikista juutalaisista. Kaikki olivat listalla, Rotschildien miljonääriperheestä kaikkein köyhimpiin. Suojaa eivät saaneet talousmiehet, tehtaanomistajat tai Saksan armeijassa kunnostautuneet juutalaiset sotilaat. Säälimättömän tappamisen ja ryöstön kohteeksi joutuivat johtajat, jotka olivat antaneet leivän sadoille tuhansille. Surmattavien listoille joutuivat tiedemiehet ja tutkijat, joiden työ oli pelastanut lukemattomia ihmishenkiä.

Auschwitsin arkistot osoittavat, että kuoleman junien matkustajien joukossa oli vain muutaman kuukauden ikäisiä vanhemmistaan erotettuja vauvoja. Lapsia surmattiin vanhempien silmien edessä, ja lapset joutuivat avuttomina katsomaan vanhempiensa tappamista.

Kaikkiaan uhreja oli enemmän kuin koko nykyisen Suomen väkiluku.

Toinen ihmetyksen aihe on: - Miksi kukaan ei tehnyt mitään, ei auttanut - miksi kukaan ei pysäyttänyt tätä kauhunäytelmää?

On aivan varmaa, että paavi olisi pystynyt pysäyttämään natsien liikkeet muutamassa päivässä, samoin kirkkojen johtajat, piispat, tunnetut saarnamiehet ja evankelistat olisivat saaneet yksissä tuumin paljon aikaan, - valtiomiehistä ja kuninkaallisista puhumattakaan. Miksi tehtiin niin vähän? Kuinka tällainen sokeus ja toimettomuus on voinut olla mahdollista?

Herää kysymys, voiko ajan henki ja kulloinkin vallassa olevat muotiajatukset synnyttää sellaisen "vauhtisokeuden", joka sumentaa ihmisen harkintakyvyn ja oikeustajun?

Päivänselvät rikokset, viha, pilkka, sorto ja fyysinen väkivalta näyttävät olleen tuohon aikaan jotenkin ymmärrettäviä. Holokausti ei olisi ollut mahdollinen, jollei sen ideologia olisi saanut vastakaikua kansan syvissä riveissä. Juutalaisvastaiset pilapuheet, mielipiteet ja jopa ns. rotuopit upposivat ihmisiin. Taidettiin ajatella, että kaipa niissä juutalaisissa on syynsä.

Näyttää siltä, että ihmisillä on suuri vaara menettää totuuden taju. Meistä tulee kovin helposti propagandan uhreja. Ajan henki ja kulloisetkin "muotivirtaukset" saavat meidät näkemään asiat "uudessa" valossa. Ihminen näyttää olevan kovin helposti manipuloitavissa ja vedettävissä kaikenlaisiin hulluuksiin.

Ihmisillä on pelottavan suuri vaara nielaista jos jonkinlaisia asioita, kunhan niitä riittävän usein ja riittävän monella suulla toistetaan. Vääryys on vähän kuin tuhoisat taudinaiheuttaja-virukset, jotka osaavat muuntautua toisiksi tilanteiden mukaan voidakseen jatkaa tuhotyötään.

Onneksi on ollut myös poikkeuksia. On ollut ihmisiä, jotka ovat erottaneet oikean ja väärän, eivätkä ole olleet johdateltavissa. Suomen onneksi Mannerheim ja muutamat kansamme johtomiehet säästivät maamme kaikkein pahimmalta. - Hyviä oman tien kulkijoita olivat myös Raul Wallenberg ja Oscar Shindler, jotka ajattelivat ja toimivat toisin, ja näin pelastivat tuhansia ihmisiä kaasukammioilta. - Jad Vashemissa näytetään pientä tanskalaisen kalastajan soutuvenettä, jolla pelastettiin 200 juutalaisen elämä. Pieniäkään tekoja ei kannata väheksyä. Joka on pelastanut yhden ihmisen, on pelastanut kokonaisen maailman.

Muistotilaisuutemme ajoitus johtuu siitä, että kuusi vuotta sitten YK:ssa nimettiin tammikuun 27. päivä holokaustin muistopäiväksi - Auschwitzin vapautuksen mukaan

Päivän sanoma on: "Never again" - Ei koskaan enää juutalaisvainoja, eikä muidenkaan kansojen vainoja.

Valitettavasti tilanne ei näytä rohkaisevalta. Totesimme jo, että antisemitismi, juutalaisviha näyttää muuttavan muotoaan kuin pahin virus. - Entisinä aikoina juutalaisia on syytetty Jeesuksen kuoleman tuottamuksesta, kaivojen myrkyttämisestä, lasten rituaalimurhista. Viime vuosisadalla natsit pelottelivat eurooppalaisia juutalaisten talouden ja vallan kaappauspyrkimyksistä.

Natsi-Saksan johtaman hävityksen piti jäädä viimeiseksi, mutta emme uskalla olla tästä lainkaan varmoja tänään. - Nykyajan ihmisiin eivät enää em. vanhat syytökset pure. Näyttää kuitenkin siltä, että antisemitismi on pukeutunut viime aikoina uusiin vaatteisiin. - Vanha natsismi on muuttunut uus-natsismiksi.

Nyt antisemitismin ensisijaiseksi maalitauluksi on tullut juutalaisten koti ja turvapaikka - 1948 perustettu juutalaisvaltio - Israel. Siitä piti tulla lepopaikka paljon kärsineelle kansalle hajaannuksen ja ahdistavien aikojen jälkeen. Vihdoinkin unelmat näyttivät täyttyvän, vihdoinkin saataisiin elää rauhassa ja hoitaa omia asioita muiden kansojen rinnalla. Innolla ruvettiin kunnostamaan ja kaunistamaan huonoon kuntoon rappioituneita ja autioituneita maita, hietikkoja, rämeitä ja soita. Muutamassa vuosikymmenessä on saatu paljon aikaan ahkeralla työllä ja älyllä.

Taas kerran huomaamme, ettei juutalaisille haluta antaa edelleenkään rauhaa. Heitä halutaan pistää suoraan sydämeen - iskun kärki suuntautuu heidän oikeuteensa Israelin maahan ja sen rakkaimpaan paikkaan Jerusalemiin.

Vanha antisemitismi on tullut kulisseista esiin hiukan uusin sanakääntein. Lain ja oikeuden varjolla ahdistetaan taas juutalaista kansaa ja tehdään heidän elämänsä niin vaikeaksi kuin suinkin. - Heillä ei sanota olevan oikeutta rakentaa ja elää hankkimallaan maalla. Heillä ei ole oikeutta viljellä raivaamiaan soita. Rauhaa ja lepoa ei anneta, vaikka on miten vetäydytty, luovutettu ja tehty kompromisseja.

Israelin vihamiesten sanakäänteet ja painotukset paljastavat, että heidän ajatuksensa ovat sukua vanhalle vainolle. Juutalaisia loukataan vertaamalla heitä natseihin, toisinaan taas apartheidin harjoittajiin. - Ajatelkaa, juutalaisia syytetään rasismista! Jos ketkä, niin he tietävät mistä siinä on kyse - eivätkä he halua sitä kenenkään kokevan. Rotuopit eivät varmasti kuulu Israelin yhteiskunnan oppimääriin.

Nyt vietämme holokaustin muistotilaisuutta kirkossa

Holokaustin keskeltä on noussut ja nousee tuskainen kysymys - Missä olit Jumala - missä olit silloin? Meillä ei ole varaa arvostella niitä, joiden uskon perustukset ovat järkkyneet näiden kysymysten keskellä.

Jad Vashemista ulos kävellessä kokee usein voimattomuutta ja avuttomuutta, vaikka haluaisi ottaa osaa ja lohduttaa. On tunne, että Jesajan kirjan sanat ovat ainoat mitä voisi yrittää sanoa. Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne - puhukaa suloisesti Jerusalemille.
Mutta nuokin sanat tuntuvat omassa suussa keveiltä.

Lasteni koulukaverin isä, Israelissa asuessamme, oli kotinsa neljästätoista sisaruksesta ainut henkiin jäänyt. Veljien ja siskojen ohella hän menetti myös isänsä ja äitinsä, ukit ja mummit. Yksinäisenä lapsena hän tuli Israeliin, ilman ainuttakaan sukulaista. - Tuon miehen lähellä oli tunne, etten voi mitenkään tavoittaa sitä todellisuutta, mitä hän on lapsuudessaan ja koko elämässään kokenut. Tuntui myös siltä, ettei yksikään sana ole sellainen kuin pitäisi. Ihmissanat tuntuivat kovin, kovin ontoilta.

Helposti lohdutusyrityksissä käy niin kuin Jobin ystäville, jotka tulivat kärsivän ystävänsä luokse. Olivat lohduttavinaan, olivat puhuvinaan viisaita, yrittivät selittää kärsimystä, ja koettivat vastata kysymykseen: "miksi?"

He eivät kuitenkaan tavoittaneet ystäväänsä. eivätkä ystävän kipua. Ei heistä ollut apua. Lisäsivät vain kärsivän kuormaa. Niinpä he ajautuivatkin hurskauksinensa Jumalan tuomioiden alle, josta vasta Jobin rukous ja uhrit vapahtivat heidät.

Olemme kirkossa - luterilaisessa kirkossa

Tänne, jos minne kuuluu synnin tunnustus ja anteeksi pyyntö. Synnin tunnustus on Pyhän Jumalan silmien eteen asettumista, se ei ole selittelyä, se on sydämen avaamista, väärien ajatusten, sanojen ja tekojen sekä laiminlyöntien purkamista Hänelle.

Synnintunnustus on myös yhteistä, yhteisöllistä rukousta. Vanhassa synnintunnustuksessa sanottiin: Yhdessä isiemme kanssa olemme pyhän tahtosi rikkoneet.

Raamattu neuvoo meitä alttarille tullessamme pyytämään anteeksi myös lähimmäisiltämme, vaakatasossa, ja sitten myös ylhäältä. Haluamme tunnustaa Israelin Pyhän ja Armollisen edessä omat, kansamme, kirkkojemme, ja kristikunnan synnit. - Israelin Jumalalle tunnustamme syntimme Israelin kansaa kohtaan. Se täytyy kristittynä sanoa, että huonoa käytöstä juutalaisia kohtaan, emme ole oppineet Vapahtajaltamme.

Synnin tunnustusta seuraa synnin päästö. - Ja syntien anteeksiantamusta taas uusi alku.

Onko se totta, vai ei. Sen näyttää tulevaisuus. Todellista kääntymistä, anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa seuraa uusi elämä - uudenlainen elämä, jonka yhdeksi tunnusmerkiksi sopii hyvin - "never again".

Pentti Holi

Sivun alkuun